Maailma ei kuitenkaan (onneksi?) ole todellisuudessa näin yksinkertainen. Moni kuvittelee esimerkiksi, että “mitä vähemmän kaloreita syön tai mitä enemmän niitä kulutan, sen parempi”, mutta todellisuudessa silloinhan parasta olisi olla syömättä ollenkaan – vaikka se ei olekaan terveellistä tai järkevää. Mutta jana, jonka molemmat ääripäät ovat huonoja ja keskeltä löytyy erilaisia parempia (muttei yhtä parasta) vaihtoehtoja onkin hankalampi hahmottaa. Siis se, että syö oikean määrän kaloreita ottaen huomioon ruoan ravintosisällön ynnä muun sekä liikkuu terveydelleen sopivasti.

Numeroiden rajallisuus rajoittaa meitä. Kuten Svante kirjoitit, onnellisuutta ei voida mitata numeerisesti. Sen tähden onnellisuutta ei pidetä esimerkiksi taloudellisen kilpailukyvyn veroisena arvona yhteiskunnassa. Ainoa tapa mitata hyvinvointia tällä hetkellä on tehdä laskelmia siitä, kuinka paljon vankila-, sairaanhoito-, ym. kuluissa säästetään, jos rahaa laitetaan ennaltaehkäisevään työhön. Aika mustavalkoista, aika kankeaa.

Olisiko siis mahdollista kehittää uudet menetelmät mittaamaan hyvinvointia (ja kannattavuutta)? Kerran rahalla ei voi ostaa onnellisuutta, pitäisikö löytää jonkinlainen yksikkö tai keino tähän? Vai menettäisikö onnellisuuskin merkityksensä asettuessaan samoihin raameihin kuin talous?

Ehkäpä tärkeintä onkin löytää harmonia itsensä kanssa ja koittaa olla ihmisiksi mittareista välittämättä. Oli sitten rikas tai köyhä, suomalainen tai intialainen, pizzeriassa asiakkaana tai työntekijänä.

Kannattavaa pizzayrittäjän osalta tuossa on juuri se, että koko perhe saa mielekästä tekemistä.

Suomessa monesti ajatellaan rahalle vastiketta -periaatteella ja hotellin aamiaisbuffetissa syödään niin paljon makkaraa kuin napa vetää. Ankeinta kaikessa on kuitenki se, että hauskaa ei saa olla. Siihen tarvitaan huvilupa.