Kaupunkimme päättäjät äänestivät viikoittaisen pakollisen kasvisruokapäivän helsinkiläiskouluihin. Hallituksessa päätös oli smooth 13–1, mutta valtuustossa asia aiheutti mitä kummallisempaa keskustelua. Oheinen Ilkka Taipaleen (sd) puheenvuoro on kaiken huippu. Seuratessani keskustelua livenä, menetin uskoni kaupungin päätöksentekoinstituutioihin.
Mikä onkaan kiistan varsinainen pointti? Puimme asiaa eilen hyvien tyyppien ja punaviinilasien parissa. Ympäristön kannalta on järkevämpää syödä vihreitä asioita, kuin lapata niitä lihakarjalle. Myös eettiset syyt puoltavat kasvissapuskaa. Peruskoulussa — tai oikeastaan ennen kasvisruokapäiväkeskustelua — en ajatellutkaan, että esimerkiksi pinaattiletut ja puuro olisivat kasvisruokia. Ydin siis on:
Onko hyvä tietää syövänsä kasvisruokaa?
Asia on vähintään kaksipiippuinen. Tietäminen joko poistaa tai lisää (kovikset/vanhemmat) ennakkoluuloja kasvisruokaa kohtaan. Kukaan ei voi varmuudella sanoa, miten hommassa käy.
Päivän sosiaalipsykologian luennolla viitattiin kuuluisaan Jane Elliottin harjoitukseen, jossa kolmasluokkalaiset pääsevät maistelemaan syrjinnän kitkeryyttä. Viime vuoden puolella näin YLE:n välittämänä harjoituksen uudemman, yhtä lailla silmiä kostuttavan version.
Tässä dokumentti alkuperäisestä harjoituksesta vuodelta 1 eSv:
Suosittu ihmisten vuorokausia lyhentävä Facebook-sivusto on saanut uuden ilmeen. Lueskelin ihmetellen läpi kavereideni ja “kavereideni” avautumisia uudesta käyttöliittymästä. Kiukkuisat käyttäjät myös järjestäytyvät sankoin joukoin.
Uunituore navigaatiojärjestelmä ja aloitusnäkymä ovat mielestäni aivan loistavia. Epäilen syvästi, että Facebookin kehitystiimi kyhäisi ja etenkin julkaisisi edellistä versiota huonomman tuotteen. Takana on taatusti roppakaupalla huolellista käytettävyyssuunnittelua ja -testausta.
Toki käyttäjien kiukku on tottumuksen näkökulmasta juuri ja juuri suvaittavaa, mutta yleensä muutos — ja etenkin muutos parempaan — tekee ihmisille ihan hyvää.
Jos antaisin tuliterän matkapuhelimen kouraasi, rupeaisitko russuttamaan?
Siinä missä TKK:n WC-kirjoitukset yrittävät hauskuttaa teekkarihuumorilla, on Helsingin yliopiston helpotushuoneiden seinät tuhrittu kummallisella “pakko ruotsi pois” -propagandalla. Moisiin asenteisiin uskoisi törmäävän ainoastaan kapinoivan, koulusta piittaamattoman yläastelaisen puheissa.
Toinen, pakkoruotsia pöyristyttävämpi koskee suomenruotsalaisuuden ymmärtämistä. Jostain kumman syystä pelottavan monet suomalaiset luulevat suomenruotsalaisten kannattavan tulevassa lätkän olympiaturnauksessa Ruotsia. Olisiko tietämättömyyteen syynä kielemme kömpelyys kieliä ja kansalaisuuksia käsiteltäessä? Esimerkiksi Karjaan suomalainen ala-aste viittaa kielen ohella hämäävästi myös kansalaisuuteen. Sama ongelma on myös ruotsalaisuuden päivän nimessä.
On suuri harmi, ettemme ymmärrä kaksikielisyyden kultaista merkitystä. Jopa Singaporessa ja Laosissa on toisen kotimaisen taitamista todistettavasti hyötyä. Uskon, että kielellinen monitaituruus kehittää myös ajattelua ja erityisesti mahdollistaa maailman tärkeimmän asian, roolinoton.
Historiamme on monivaiheinen, saloissamme liehuu Dannebrogista johdettu lippu ja Suomi-neidon kasvot ovat kääntyneenä Skandinaaviaan. Avautumiseni voisi päättää pieneen historiatietovisaan, joka löytyy myös Porthanian aulan miestenvessasta:
Kuka on kirjakielesi isä?
Kuka keräsi kansalliseepoksesi?
Kuka kirjoitti Maamme-laulun sanat?
Kuka ampui Nikolai Bobrikovin?
Kuka johti suomalaisjoukkoja mm. talvisodassa ja jatkosodassa?
Suomalaisten terveysaatoksissa vallitsee käsittämätön ristiriita. Ensinnä paheksutaan Karkkilassa ja Raaseporin Karjaalla puuhastellutta valelääkäriä. Kansalaiset kauhistelevat kilpaa, kuinka vaarallista on altistua ammattitaidottoman henkilön herrastelijadiagnooseille.
Ristiriidan toinen puoli liittyy sikainfluenssarokotteisiin. WWW, kuppilat ja joukkoliikennevälineet ovat pullollaan mielipiteitä, joita voidaan kuvastaa esimerkin avulla: “Kuulin (työ/opiskelija)kaverilta, että sitä rokotetta ei kuulemma kannata ottaa”. Rokotevastaisuutta perustellaan mitä mielenkiintoisimmin perustein (mm. sivuoirekuume, luonnollisen immuniteetin rakentuminen).
Miten ihmeessä toisessa tapauksessa luotetaan maallikoiden mielipiteisiin ja toisessa ei? Eiköhän rokotteiden ja rokotusohjelmien kehittelijät ja suunnittelijat ole perstuntumakansalaisia paremmin perillä asiasta. Eikö ole kaikkien — myös sairastumista pelkäämättömien — edun mukaista, että rokotuksilla pystytään estämään virusten leviämistä myös kanssaihmisiin?
Eilen illalla kumoiltiin NTU:n henkilökuntaklubilla muutamat Ankkurit ja Changit (halvimmat brändit) Jussin vaihto-opintojen päättymisen kunniaksi. Itselläni kummittelee vielä ensi keskiviikon ja torstain tiukat tenttiväännöt.
Tuoppien ja suolapähkinöiden äärellä käytiin keskustelua mm. kestolempparista — matkustelusta. Semesterillinen Singaporea ja Kaakkois-Aasiaa on huomattavissa määrin kohentanut reissaamistaitojamme. Etenkin joustavuuden ja sopeutumisen saralla kehitys on ollut huimaa. Päkpäkkerläävissä yöpyminen ja halvimman (ei-hasslefree) matkustusvaihtoehdon nappaaminen on nyt tuttua puuhaa. Loistavinta kaikessa on se, että Eurooppa on nyt täynnä ilmaisia majapaikkoja. Päätettiin jatkaa reissailukikkailua Vanhalla Mantereella.
Illan aikana nousi taas esille, kuinka meillä suomalaisilla on Vietnamiin harvinainen viisumivapaa pääsy. Rauhanomainen NATOttomuutemme taitaa olla tähän syynä. Sotilaallisesta liittoutumisesta on tullut jauhettua jo niin paljon, että jätän sen tällä kertaa rauhaan.
Sotaliittojen sijaan mieltä vaivaa, kuinka ainoastaan tiettyjen ihmiskäsin piirrettyjen rajojen sisäpuolelle putkahtaneiden ihmisten elämä on täynnä mahdollisuuksia. Nyt en ainoastaan tarkoita suomalaisten viisumivapautta verrattuna esim. hollantilaisiin ja saksalaisiin.
Loton voittonumerot 3, 5 ja 8 tuovat mukanaan joitain maailmanlaajuisesti todella harvinaista palkintoja: vapaus, rauha, sosiaaliturva, ilmainen huippukoulutus. Matkoilla huomaa, kuinka monien muiden arpaliput ammottavat tyhjyyttään.
Toivon syvästi, että jaksan muistaa tämän ja arvostaa voittoa myös koti-Suomessa.
Nanyang Technological Universityn Business Schoolin yksi tärkeimmistä opetusmetodeista yritystapausten (eng. case) kasitteleminen. Kuvailen pari mini-casea, jotka ovat herättäneet minussa ajatuksia.
Indonesialaisella pikkusaarella länkkariporukkamme syö, juo, syö ja juo kolme paivää taukoamatta. Kaikki kulut heitetään bungalowimme piikkiin. Sunnuntaina kokonaislaskumme on 3 160 000 Indonesian rupiaa. Rupatellessamme yöllä eräälle bungalow-kompleksimme baarimikolle tarjoamiemme oluiden äärellä, paljastaa hän kuukausipalkkansa – 2 500 000 rupiaa. Palkka edellyttää 6–7-päiväisiä työviikkoja ja 12–16-tuntisia työpaiviä.
Bangkokissa lihava, hikinen ja haiseva vanha länkkari datailee keskustan baarissa. Nuori kaunis thai-nainen odottaa kiltisti vieressä. “Tuhlaamme” Lauran kanssa UPJ:n päivän palkan ja vietämme yön Enkelten kaupungin yllä kuin kuninkaalliset.
Juttelemme singaporelaisen taksikuskin kanssa Suomen ja Singaporen sääerosta. Kerron kuinka me suomalaiset valitamme talvella kymyyttä ja täällä kuumuutta. Kuski paljastaa, ettei Singaporen ilmastoon totu ikinä. Paikalliset kuulemma valittavat myös. Keskustelu ajautuu filosofian kultaisille raiteille. Chauffööri kertoo, kuinka hänen kotiseurakuntansa papin vastaanottopöydän takana on kyltti: “I complained because I had no shoes — until I met a man who had no feet”.
Kuluneet kesälomapäivät ovat vaatinet rutkasti yksityisautoilukilometrejä. Pidän itseäni — toisin kuin monet muut liikenteessä viilettävät — suhteellisen huonona kuskina. Älykkyydessä tunnen kuitenkin pärjääväni varsin hyvin verrattuna moneen maanteiden “sankariin”.
Isoisäni kertoo, kuinka perniöläinen hevosilla liikkuva herrasmies kiihdytti valjakkonsa aina huikeaan 40 km/h -vauhtiin Perniön ensimmäisen nopeusrajoituskyltin kohdalla. Tarina saa kuulijan myhäilemään ja tuomitsemaan herran hulluksi, mutta eivätkö kaikki nykyliikenteen autokuskit toimi yhtä järjettömästi? Nopeusrajoituksia pidetään pakollisina eksponentiaalisesti kasvavien riskikertoimien alarajoina.
Olimme palaamassa yöhämärässä ystäväni järjestämältä loistavalta illalliselta Tammisaaresta. Ajoin hirvivaara-alueella 100 km/h -rajoituksesta “huolimatta” 81 km/h. Kiireinen Mercedes-kuski ohitti ja kiiti yön pimeyteen. Karjaan liittymästä käännyimme kuitenkin peräkanaa. Kuski oli siis voittanut huikeat kolme (3) sekuntia! Olisiko hänen kannattanut lähteä matkaan kolme sekuntia aikaisemmin, jotta vaaralliselta ajamiselta oltaisiin voitu välttyä?
Mikä meihin fiksuihin ihmisiin tosiaan menee liikenteessä?
Palasimme sunnuntaina mökiltä takaisin Helsingin hektisyyteen. Juhlistin paluuta tekemällä pizzaostoksen lähiravintolasta. Astuessani sisään, olin tunnistavinani pizzeriassa työskentelevien herrojen keskenään käyttämän kielen kurdiksi.
Miehiä olikin töissä monia. Myös perheen tai perheiden naispuolisia jäseniä osallistui lopulta transaktion toteuttamiseen ja pizzan tuotantoprosessiin. Mietin mielessäni, onko näin monen työntekijän pitäminen kannattavaa.
Kannattavaa? Miksi ajattelin ja laskeskelin — länsimaiseen tyyliin — kannattavuutta yksiköllä € (raha)? Miksi en esimerkiksi yksiköllä ¤ (yhteisöllisyys ja onnellisuus)?
Saunoessamme juhannusta Kustavissa, ajautuivat keskustelut varsin mielenkiintoisille raiteille. Palan halusta esitellä turinoiden suurinta helmeä myös täällä.
Maailmassa asioilla on tapana joko tapahtua tai olla tapahtumatta. Esimerkiksi: Minä menin tänään töihin aamulla. Menin 7:20 lähtevällä bussilla. En mennyt 7:45 lähtevällä bussilla. Lounastin opiskelijaystävieni kanssa klo 12:04 TF:llä. En tällä kertaa liittynyt työkavereideni mainioon lounasseurueeseen. Tapasin Mikon Ravintola Helsingessä klo 16:28… Virkkeistä huomataan, että asiat siis joko tapahtuvat tai sitten eivät tapahdu. Kyseinen jako saattaa olla tuttu kaikille niille, jotka osaavat jutella tietokoneiden kanssa (true/false tai 1/0).
Asian oivaltamisen kautta voidaan päästä mullistaviin tuloksiin arkielämän tehostumisen ja ihmisten — erityisesti parisuhteen osapuolten — välisen sovun säilymisen saralla. Toki tulevaisuuden arvioiminen on haastavaa, mutta ounastelun yksinkertaistaminen eli pyöristäminen binäärimuotoon helpottaa kaikkien päätöksenteon sidosryhmien jäsenten elämää.
Käytännön tasolla tämä tarkoittaisi keskinäisessä viestinnässämme seuraavia siirtymiä:
“Mennääks syömään jossain vaiheessa?”… “Minne mennään?”… “Monelta?”… → “Mennäänkö TuAs-talolle syömään kello 11:30?”
“Mä nään ehkä tos joku päivä yhen mun vanhan frendin” → “Lähden ystäväni kanssa ylihuomenna oluille. Tulen kotiin kello 02:00.”
Tässä yhteydessä tulee kuitenkin tunnustaa, kuinka heikosti olen itse moisista pyöristyshaasteista yleensä selvinnyt. Tämä johtuu ainoastaan tavoittelemastani täydellisen ystävällisyyden utopiasta. Yritän kuitenkin virittää tapojani.
Paavo Arhinmäki valittiin tänään odotetusti vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Vasemmistoliitto lähti siis eurovaalitappion jälkeen peesaamaan sosiaalidemokraattien jo aikaisemmin suorittamaa julkisivuremonttia. Julkisivuremontti on ihan OK, mutta poliittisen kentän vasemman laidan tulisi mielestäni kohdistaa voimavaransa suurempiin ja merkittävimpiin toimiin.
Omissa mielikuvissani punertavampaa siipeä vaivaa, että se ei todellisuudessa osaa asettaa ja esittää maailman nykymenolle mitään todellista kilpailevaa vaihtoehtoa. Vasemmisto keskittyy lähinnä uusliberalismin hienosäätöön ja epäolennaisista asioista valittamiseen. Entä jos vasemmistopuolueet ryhtyisivät puuhaamaan putkiremonttia, jonka valmistumisen jälkeen Suomen, Euroopan ja maailman putkistossa virtaisi rahan sijasta luonnonmukainen, lämmin, arvokas veri?
Ihmiskunnan historiassa monet fiksut aivot ovat raksuttaneet päästäkseen jonkinlaiseen johtopäätökseen kauneudesta ja taiteesta. Kyseisten käsitteiden määritteleminen onkin osoittautunut enemmän tai vähemmän mahdottomaksi. Käydessämme eilen Ateneumin Kalevala-aiheisessa näyttelyssä, asia hiukan avautui.
Pienistä kehäpäätelmäongelmista huolimatta, David Humen ajatukset kolahtivat Ilmarisia, Lemminkäisiä, Väinämöisiä ja Ainoja tarkastellessa. Humen mukaan tunnistettujen asiantuntijoiden yhteinen tuomio identifioi ja arvottaa taideteokset. Tämä on helppo allekirjoittaa, koska tunnetuimmat teokset, kuten Akseli Gallen-Kallelan Aino-taru, Lemminkäisen äiti, Sammon puolustus ja Kullervon kirous tuntuivat nousevan näyttelyn lemppareiksini. Uskon, että taustalla vaikuttaa se tosiasia, että asiantuntijat kolmella eri vuosisadalla ovat arvostaneet kyseisiä teoksia.
Kyseinen maun standardointi on käyttökelpoinen myös muissa konteksteissa. Esimerkiksi eilisessä Suomi–Venäjä-jalkapallo-ottelussa Jari Litmasen oivallista pelinlukua 38. peliminuutilla voidaan pitää kauniina jalkapallosta ymmärtävien keskuudessa. Toisaalta jalkapalloa ja joukkuelajeja vähemmän tuntevat voisivat ilman johdattelua olla aluksi huomaamatta tilanteen kauneutta, mutta lopulta avartunein mielin myöntyä asiantuntijoiden mielipiteeseen.
Kuten todettua yritän parhaillaan toipua vasemman polveni eturistisideleikkauksesta porukoideni luona Raaseporissa. Ensimmäinen leikkauksen jälkeinen viikko on “vierähtänyt” pääasiassa levytysasennossa jalka jääpussien ympäröimänä kohoasentoon tuettuna. Paranemisen edistyminen on tuntunut tuskallisen hitaalta. Vaikka rakastankin suuresti vanhempiani, veljeäni ja koiraamme, ja tunnen jo erosta aiheutuvan ikävän, haluaisin silti palata kotiin lähemmäksi suloista arkea — ihanaa tyttöystävääni, hyviä kavereitani ja uskomattoman loistavaa työyhteisöäni.
Viikon merkittävimmät tapahtumat paranemisen kannalta osuivat eiliseen. Keräilin listan mieltäni askarruttaneista polvi- tai pikemminkin pohjekysymyksistä ja soitin lekurilleni. Kuullessani pohkeenlaajuisten mustelmien sekä pohkeeseen seistessä virtaavien nesteiden aiheuttaman jättimäisen turpoamisen kuuluvan juuri kyseisessä leikkausmenetelmässä joskus asiaan, olin äärimmäisen helpottunut. Tunsin kuinka paranemiseni eteni, epätietoisuuden karistua, useilla päivillä.
Kunnia toisen oivallisen parannuskeinon keksimisestä kuuluu äidilleni. Hän oivalsi tarjota pukukoodiksi shortsien sijasta pitkiä housuja. Pitkälahkeiset housut piilottavat mieltäalentavat leikkaushaavat ja mustelmat. Kaksi harppausta kohti parempaa yhden päivän aikana. Mahtavaa!
Kipu, sairastaminen ja paraneminen ovat yllättävän psykologisia asioita. Tunnustaessani niiden psykologisen luonteen, annan positiivisten psykologisten seikkojen edesauttaa paranemistani. Tällä tavoin saadaan rakennettua iteratiivinen paranemisprosessi. Enköhän kohta pomppaa jo kunnolla pystyyn.
Eilisen Hesarin etusivu pakotti minut tarttumaan kännykkääni ja kirjoittamaan tämän viestin. Myönnettäköön, että olen jo useampaankin otteeseen kerennyt maahanmuuttoasioista ennenkin jauhaa. Asia nyt vaan on äärimmäisen tärkeä.
Etusivulla komeili siis eurovaaliehdokas Kai Pöntinen sloganillaan: “sosiaalipummimaahanmuuttajille stoppi!”. Vaalisivustollaan Pöntinen ehdottaa, että Suomen rajat laitettaisiin kiinni ja maahan päästettäisiin vain “todellisessa hädässä olevat ja työperäiset maahanmuuttajat”. Hän myös marisee siitä, että maahanmuuttajille opetetaan ruotsia — maamme toista virallista kieltä.
Haluaisin löytää yhdenkin maahanmuuttajan, jonka unelmana ei olisi itsensä tai perheensä elättäminen omalla työnteolla. Ulkomaalaisperäisistä ystävistäni monet lähettävät pienistä ansioistaan ison osan myös kotimaahansa Kurdistaniin tai Somalimaahan. Kuinka moni maahanmuuttaja todellisuudessa haluaa olla työtön? Luuleekohan Pöntinen, että maahanmuuttajien mielessä on “suomalainen unelma” eli ränsistynyt lähiöasunto satelliittiantennilla ja työttömyys? En usko. Ehkä vika onkin vastaanottajissa eli meissä.
Ihmettelen, että kokoomuslaisen annetaan ratsastaa maahanmuuttovastaisuudella. Eikö tämä ollut perussuomalaisten juttu? Kyseiset tapaukset tuovat mieleeni Harri Korhosen — yksi elämääni suuresti vaikuttaneista loistavista opettajista — varoitukset. Hän kertoi historiantunnilla, kuinka kaikkien rasistisvivahteisten puhujien olkapäillä ratsastaa itse Adolf Hitler. Kuka siis ratsastaakaan kenellä ja millä arvoilla?
HKL loi viikonloppuna loistavat puitteet ajattelun liikkeen nautinnolle. Kontekstina toimi raitiovaunu numero 6, jolla matkustin Kaisaniemen Aleksandriasta kohti kotia. Hain katseellani vapaata istuinparia — suomalaiseen tapaan. Ainoa moinen löytyi afrikkalaistaustaisen perheen keskeltä. Istahtaessani tumman miehen kanssa kasvotusten, huomasin, kuinka rasistit ja maahanmuuttokriitikot ovat hankaloittaneet myös minun elämääni. Miten minun tulisi kasvokkaisessa tilanteessa käyttäytyä? Tulisiko minun katsoa silmiin, välttää katsekontaktia vai mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin osoittaa neutraalispositiivista suhtautumista ulkomaalaisperäisiin helsinkiläisiin? Tunne on sama kuin esimerkiksi kehitysvammaisten kanssa.
Suomen tulisi ymmärtää monikulttuurisuuden arvokkuus. Toivon, että tulevaisuudessa omat lapseni eivät joudu tarkkailemaan omaa käytöstään kyseisessä asiassa. Erilaisuuden tulisi olla luonnollinen asia.
Monikulttuurisuusasiaan liittyen Helsingin Sanomat uutisoi ala-astelaisen somalitytön kokemasta vääryydestä. Uutinen on herättänyt Hesarin sivuilla kuumaa keskustelua. Helsingin Sanomia kritisoidaan journalistisen otteen menettämisestä ja asian paisuttelusta. Mielestäni uutisointi voimakkaaseen sävyyn on kuitenkin aivan oikeutettua. Yksittäisen koskettavan tapauksen kautta ihmisten ajatukset voidaan suunnata yhteiskuntamme epäkohtaan. Objektiiviset tilastot rasismista eivät yksinään herätä tunteita ja keskustelua. Keskustelun herättäminen ja tarinoiden kertominen ovat kuitenkin muiden muassa R. Kuneliuksen mielestä journaismin tärkeimpiä tehtäviä. Onneksi Hesarilla on kanttia huoltaa yhteiskuntaamme.
- -
Vaikka teksti alkaakin jo paisua, joudun raportoimaan myös toisesta monikulttuurisesta tunteekkaasta viikonlopun joukkoliikennematkasta. Olin palaamassa ystäväni läksiäisistä bussilla 72. Hämeentiellä kyytiin nousi minua jurrisempi suomalainen kolmikymppinen mies, joka hakeutui istumaan saksalaisten naispuolisten ystävysten seuraan.
“Where are you from?” mies aloitti ja jatkoi: “I’m from Finland“.
Selvinpäin olevat nuoret naiset kertoivat olevensa Saksasta.
Mies kuittasi toistamalla: “I’m from Finland“.
Seuraava lause alkoikin jo tuohduttamaan mieltäni.
“What the fuck are you doing in my country?”
Naiset vastasivat opiskelevansa ja työskentelevänsä täällä sekä kehuivat pitävänsä Suomesta todella paljon.
“What the fuck are you doing in my country“, mies jatkoi. Bussin muut matkustajat alkoivat elein esittää omaa häpeää, masennusta tai pöyristyneisyyttä, kulttuuritaustastaan riippuen.
Juuri ennen Hauhon puiston pysäkkiäni tunteet kuumenivat siihen pisteeseen, että jouduin heittämään herralle kohteliaasti vastakysymyksen: “What the fuck have you ever done for this country?“
Onnistuin toissapäivänä rusauttamaan polveni pelatessani tutkinto-ohjelmamme killan potkupallo-ottelussa. Kävellessäni eilen kepeillä terveyskeskuksesta ja lekuriasemalta toiselle, tunsin kuinka arvostushierarkian ylimmän tason asiat muuttuivat melko merkityksettömiksi. Tuntemus oli todella palkitseva. On kuitenkin varsin harmillista, että tärkeiden asioden oivaltaminen onnistuu ainoastaan silloin, kun jokin on vialla. Mitenköhän olisin saanut itseni arvostamaan esimerkiksi kahdella jalalla kävelemisen mahdollisuutta ilman tapahtunutta haaveria?
Muistan kuika pienenä valon ja valoisuuden ainoa tehtävä oli näyttää mahdollisimman pitkään missä pallo pyörii tai kiekko lipuu. Tänä keväänä fotonit ovat saaneet aivan uuden funktion. Kulkiessani ulkona kesäajassa kello 18:30, huomasin, kuinka valo täytti omat akkuni (henkinen ja fyysinen). Nyt vasta ymmärrän, miksi vanhemmat ihmiset odottavat aina kevättä ja kesää.
Olen tässä parhaillaan käymässä Raaseporissa porukoillani ja isoporukoillani. Aamulla päätin startata taas hölkkäkauden pitkän marathonin juoksemisen aiheuttaman tauon jälkeen. Totti-koira lähti mukaan häntää heiluttaen, mutta broidini reaktio ehdotukseeni oli negatiivisempi: “Lenkille!? Lupasin intin kotiutuskuupperin jälkeen olla juoksematta”.
Tuskaisella mutta aurinkoisella, kauden ensimmäisellä lenkillä asiaa puituani tulin mielenkiintoiseen johtopäätökseen. Ehkä juuri juoksulenkille lähteminen toimii ihmisten fysiologisena vedenjakajana. Toiseen suuntaan virtaava vesi jatkaa ylvääseen ja energiseen koskeen. Toinen suunta taas johtaa paikallaan seisovaan, sinileväiseen ja liejuiseen lumpeiden peittämään lammikkoon. En tarkota, että juokseminen varsinaisesti vaikuttaisi tähän suuntaan, mutta juoksulenkeille lähtemisellä voi mitata suhtautumistaan ja arvioida fyysistä tulevaisuuttaan.
Pohdittuani koko kevään arvoja ja niihin liittyviä olettamuksia, haluaisin haastaa kaikki lukijat pieneen peliin. Tarvitset pelaamiseen kuulakärkikynän, lyijykynän sekä paperilappuja. Valmista? Aloitetaan!
Mitkä ovat tärkeimmät arvosi? Ketkä ovat tärkeimmät läheisesi? Minkä asoiden puolesta voisit taistella? Millainen haluaisit maailman olevan? Kirjoita tärkeimmät ajatuksen tuotteesi erillisille papereille kuulakärkikynällä. Asettele paperit eteesi.
Tartu seuraavaksi johonkin edessäsi olevaan paperiin ja ala pohtimaan, miten jokapäiväisessä käyttäytymisessäsi otat kyseisen arvon, henkilön tai tavoitteen huomioon. Listaa toimenpiteesi lyijykynällä samalle paperille.
Jos paperi täyttyy, hyvä!
Jos näet jollain paperilla ainoastaan sinistä tekstiä, revi paperi ja päivitä arvoutopiasi!
Saarisen Esan kuunteleminen on taas kirittänyt ajatteluani liikkeelle, mikä on nautunnollistakin nautinnollisempaa. Eräs asia, joka on pyörinyt mielessäni on arvot, mutta palaan siihen hiukan myöhemmin. Nyt haluaisin esitellä ajatuksen kehityksestä ja tavoitteista. Asia tuli mieleen hyvän ystäväni Juhanan kanssa rupatellessamme kuntosalilla tehottomuudesta opiskelussa.
Kuntosaliharjoittelu, sosiaalinen kanssakäyminen ja ajoittain älyllinen keskustelu sai meidät huomaamaan, kuinka tärkeää on kehityksen ja ylläpidon monipuolisuus. Ei riitä, että lukee päivästä toiseen tieteellisiä artikkeleita jossain luolassa, vaan kehitystä ja ylläpitoa tulee harjoittaa yhden sijasta kolmella eri osa-alueella: henkisellä, fyysisellä ja sosiaalisella. Kuntosali, lenkki, kahvihetki ja pitkä lounas eivät olekaan pahasta, vaan hyvästä! Kaikki kehittävät tai ylläpitävät tärkeitä ominaisuuksia tai taitoja. Innostuksen pyörteissä saatoin oivalluksemme myös visuaaliseen muotoon tuta-bs:n innoittamana (katso kuva).
Barack Husseinin noustessa valtaan, teki mies oitis loistavan ja kauan odotetun päätöksen pitääkseen yllä ihmisten uskoa changeen. Obama päätti sulkea pahamaineisen Auschwitzin -anteeksi Guantanamon leirin. Nyt eurooppalaisen Yhdysvaltoja arvostelleen eliitin tulisi nyt todellakin ojentaa auttava ja ennen kaikkea muutosta rakentava käsi Obaman suuntaan. Myös Suomen tulisi ehdottomasti tarjoutua ottamaan vankileiriltä vapautuvia ihmisiä vastaan. Vaikka ongelma on yhdysvaltalainen, voi ratkaisu olla yhteinen.
Palestiinan tilanne on täysin oma lukunsa, mutta myös toinen asia on tuohduttanut niin pitkään, että en pysty enää pysymään erossa näppäimistöltä. Vanhasen 2. hallitus on nyt todellakin mennyt liian pitkälle puutarhatonttualueellistamispolitiikassaan. Hyssälä on kovaa tahtia SIIRTÄMÄSSÄ toimivaa Lääkelaitosta pois Helsingistä. Aivan uskomatonta! Onneksi Lääkelaitoksen työntekijät ovat kovaa sakkia ja tehneet selväksi, etteivät he muuta mukana. Lopputulos on siis se, että varsinainen Lääkelaitos muuttaa, mutta työntekijät eivät.
Huhujen mukaan myös Tilastokeskusta ollaan puuhaamassa pois Helsingistä. Miksi Suomen maaseutu täytyy keinotekoisesti pitää asuttuna? Alueellistamishöpötyksestä kärsitään tällaisella menolla niin taloudellisella kuin henkiselläkin tasolla. Rahaa valuu hukkaan ja perheet jokautuvat eri paikkakunnille. Eikö aluepolitiikan voisi jättää Darwinin tai näkymättömän käden hoidettavaksi?
Reissatessani eilen junalla Karjaalle, puhelimeeni toisti merkittävän uutislähetyksen. Arto Nurmi sivusi paria ulkomaalaispolitiikkaa koskevaa kyssäriä. Ulkomaalaisasiat ovatkin olleet kuumaa kamaa viimeaikaisissa viini-, viina- ja olutpöytäkeskusteluissamme. Korkein hallinto-oikeus päätti kahden somalialaisen elämäntaparikollisen karkottamisesta Somalimaahan. KHO teki hienon ennakkopäätöksen. Kaikille tulisi tarjota mahdollisuus, mutta jos pohjoismainen elämäntapa ei napostele, tulee valtiovallalla olla myös kovemmat kenot käytettävissä.
Karkottamista voisi verrata ydinvoiman käyttöön. Ydinvoimalla ei ratkaista ongelmaa, vaan se on väline seurausten hillitsemiseksi siihen asti kunnes todellinen ongelma ratkaistaan. Suomen tulisikin panostaa ulkomaalaisten kouluttamiseen ja sopeuttamiseen. Uutisissa kerrottiin myös 6%:n työttömyydestä, joka mielestäni kertoo käytännössä täystyöllisyydestä. Turhaa siis mussuttaa, että Suomessa ei tulisi olemaan pulaa työntekijöistä.
Maahanmuuttoasiat tuntuvat nousseen taas pinnalle, mikä on hyvä asia. Se, mikä minua harmittaa, on maahanmuuttokriittisyydellä ratsastaminen. Ihmiset, jotka eivät tunne yhtään pakolaista tai eivät ole tietoisia pakolaisten “kotimaiden” tilanteista, äänestivät kunnallisvaaleissa maahanmuutokriittisiä, erityisesti PS:n listoilta löytyviä ehdokkaita. Kyseinen tilanne tuo mieleeni ne perustat, joille 3. valtakunta aikoinaan rakennettiin.
Suuri monikulttuurisuuden vastustaja Jussi Halla-aho nosti tänään pöydälle maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin kyhäilemän esityksen ulkomaalaisasioita koskien. Todella hyvä, että asiaa puidaan, mutta puimisen sisältö vähän arveluttaa. Halla-aho esimerkiksi kirjoittaa Somalian kuuluvan “elintasosiirtolaisuuden tärkeimpiin lähtömaihin”. Myönnettäköön että elintaso täällä Suomessa on parempi kuin maassa, jota ulkoasiainministeriömme luonnehtii 5.12.2008 seuraavalla tavalla: “Maasta tulee poistua heti, eikä sinne pidä matkustaa. Turvallisuustilanne vaarallinen”. Jokainen voi myös tutkia, miten ulkoasiainministeriö kuvailee esimerkiksi Somalian terveydenhuoltoa. Halla-aho ajattelee tällaisesta valtiosta tulevien pakolaisten olevan elintasosiirtolaisia. Sanoja pakolainen ja elintasosiirtolainen tulee siis Halla-ahon mukaan pitää synonyymeinä.
Halla-aho ilmaisee tekstissään myös pelon siitä, että “Uusi laki palkitsee passinhävittäjät pysyvällä oleskeluluvalla”. Valtioneuvoston esityksessä on yhä listattuna samat tahallisuuteen viittaavat asiat kuin 30.4.2004 annetussa ulkomaalaislaissa (108 §).
Mielestäni koko ulkomaalaisasioista vääntäminen on lähtökohdiltaan mätä. Onko kukaan koskaan ajatellut, miten suureen onneen, turvallisuuteen, vakauteen ja vapauteen syntyessä saatava sinivalkoinen arpalippu meidät oikein etuoikeuttaa? Haluaisinkin keskustella Halla-ahon kanssa maahanmuuttopolitiikasta tietämättömyyden verhon tuolla puolen. Vaikka vihreiden naisjärjestön jättämä tutkintapyyntö johtaisikin syytteisiin ja tuomioihin, ei Helsinkikään karkottaisi Halla-ahoa takaisin Tampereelle.
Niskan vasemmalla puolella on alkanut ajoittain tuntumaan pientä jännitystä. Opiskeleminen yliopistossa, jonka opiskelijoiden enemmistö fiilistelee seuraavin sanankääntein: “Meitsi lukee tutaa sivuaineena”, on ilmeisesti saanut pääni kallistumaan oikealle. Jokaisesta tuutista tulvii korviin hehkutukset asiakaslähtöisyydestä ja lisäarvosta. Tätä pohtiessani hätäännyin ja varmistin heti. Kyllä, vaikka järki onkin tehnyt siirtymän oikealle, veripumppuni vi(h)reät äänet kajahtavat yhä vasemmalta.
Tunnen maailman taas avartuneen. Dogmatismin vastaisella sodalla voidaan saavuttaa rauha. Sotaa tulee käydä monella rintamalla, mutta tahdon tässä nyt hehkuttaa saavutuksia uutisten viihteellistymisen rintamalla.
Dogmatismin nujertumisen voi todeta kurkkaamalla 9.6.2008 kirjoittamaani merkintää, jossa motkotin laatulehtien tabloidistumisesta. Merkintä vaikuttaa lapsellisen elitistiseltä. Aivan kuin poliittinen uutisointi olisi viihdeuutisointia arvokkaampaa. Todellinen Dogmatismin vastaisen sodan sankari arvostaa molempia ja hallitsee molempien aihepiirien asiat. Kehotankin kaikkia ihmisiä valitsemaan nyt puolensa. Taistelkaamme yhdessä Axis of Eviliä vastaan!
Iltalehti uutisoi tänään otsikolla “Kepun kriisi: Omille riitti” keskustan mahdollisia ministerivaihdoksia. Itse en nyt aivan pysty ymmärtämään, mikä yhteys on valtioneuvoston jäsenten eduskunnalta saamalla luottamuksella ja sillä, että äänestetäänkö kuntien valtuustoihin naapurin Elmeriä (kesk) vai työpaikan Penaa (vas). Hallitusneuvottelut kuuluvat mielestäni jonkin aivan muun vaalin jälkimaininkeihin.
Toinen tuohduttava asia on sähköinen äänestäminen. Oikeusministeriön kertoi tänään, että yli 200 sähköisesti annettua ääntä jäi menemättä perille. Tässä tilanteessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin äänestyksen uusiminen kyseisissä kunnissa, kuten Jyrki Kasvi ennätti jo vaatimaan. Mitäköhän todellista lisäarvoa sähköisellä äänestyksellä voidaan saavuttaa? Äänestäminen ei ainakaan tulosten mukaan helpotu lainkaan. Lisäksi lippuäänten laskeminen on aina sujunut ripeästi ja mallikkaasti.
Monet ystäväni ja tuttuni ovat kertoneet täyttävänsä kansalaisvelvollisuutensa kirjoittamalla numeron lappulle. Olenkin pitkään miettinyt, kumpi on viisaampaa: äänestää täyttääkseen velvollisuuden, vai jättää kokonaan äänestämättä? Utopian kylässä ihmiset olisivat aidosti kiinnostuneita asuinkuntansa asioista ja odolisivat innolla odottaneet myrskyisänä sarastanutta vaalipäivää.
Vaikka neljä vuotta sitten yritin toppuutella kaikkia ystäviäni Karjaan uurnille, nyt asenteeni taitaa olla toinen. Jos kuntalainen tahtoo nukkua äänestyksessä, se sallittakoon. Ainoa toiveeni on, ettei päätös äänestämisestä tai nukkumisesta perustu minkäänlaiseen dogmatismiin. Jokaisen tulisi objektiivisesti asettaa molemmat vaihtoehdot vadille ja tarkistaa vaa’ankielen kulma.
Itse lähden nyt äänestämään.
Aivan mahtavaa, että presidentti Martti Ahtisaari liittyi vihdoinkin joukkoon arvostetuimpaan. Siinä on setä, joka voi eläköityessään katsella putkea olkansa yli melko tyytyväisenä. Harmittaa vain, että Ahtisaari väläytti sotilasliittoon liittymistä. Miksi suomettumattomuuden todistamiseen tarvitaan liittoutumista vastakkainasettelua varten perustettuun sotaisaan liittoon? Jos todistelemista vielä on, voitaisiinko se tehdä YK:n tai EU:n avulla?
