Taiteen määritelmä(ttömyys)

Ihmiskunnan historiassa monet fiksut aivot ovat raksuttaneet päästäkseen jonkinlaiseen johtopäätökseen kauneudesta ja taiteesta.  Kyseisten käsitteiden määritteleminen onkin osoittautunut enemmän tai vähemmän mahdottomaksi. Käydessämme eilen Ateneumin Kalevala-aiheisessa näyttelyssä, asia hiukan avautui.

Pienistä kehäpäätelmäongelmista huolimatta, David Humen ajatukset kolahtivat Ilmarisia, Lemminkäisiä, Väinämöisiä ja Ainoja tarkastellessa. Humen mukaan tunnistettujen asiantuntijoiden yhteinen tuomio identifioi ja arvottaa taideteokset. Tämä on helppo allekirjoittaa, koska tunnetuimmat teokset, kuten Akseli Gallen-Kallelan Aino-taruLemminkäisen äitiSammon puolustus ja Kullervon kirous tuntuivat nousevan näyttelyn lemppareiksini. Uskon, että taustalla vaikuttaa se tosiasia, että asiantuntijat kolmella eri vuosisadalla ovat arvostaneet kyseisiä teoksia.

Kyseinen maun standardointi on käyttökelpoinen myös muissa konteksteissa. Esimerkiksi eilisessä Suomi–Venäjä-jalkapallo-ottelussa Jari Litmasen oivallista pelinlukua 38. peliminuutilla voidaan pitää kauniina jalkapallosta ymmärtävien keskuudessa. Toisaalta jalkapalloa ja joukkuelajeja vähemmän tuntevat voisivat ilman johdattelua olla aluksi huomaamatta tilanteen kauneutta, mutta lopulta avartunein mielin myöntyä asiantuntijoiden mielipiteeseen.

This entry was posted in Mielipidekirjoitukset and tagged , . Bookmark the permalink.

One Response to Taiteen määritelmä(ttömyys)

  1. Esteetikko says:

    Todella mielenkiintoinen näkemys tämä asiantuntijuuden vaikutus taiteen hyvyyteen. Tulee tosin mieleen toisenlainen esimerkki, nimittäin “hyvä musiikki”. Yleisesti ottaenhan on juuri niin, että asiantuntijoiden arvostama musiikki ei kosketa suurta yleisöä ja päinvastoin. Tämä näkyy mm. Euroviisuissa tai kaupallisilla radiokanavilla. Tuskin yksikään asiantuntija pitää Suomen virallista albumilistaa musiikillisesti antoisana, vaikka toki ilahduttavia poikkeuksiakin listoilta toisinaan löytyy.

    Itseäni kuitenkin ihastutti ennen kaikkea viittauksesi urheiluun, se herätti paljon ajatuksia estetiikan eri muodoista!

    Kerran olet Kustavissakin ehtinyt piipahtamaan, voisin tähän keskusteluun lisätä muutaman ajatuksen kustavilaiskirjailija Volter Kilveltä (pahoittelut pitkähkösta lainauksesta):

    “Taiteesta ja siveydestä
    —Tiedättehän nyt, mitä minä taidenautinnolla tarkoitan. Rikkaana soimista, rinta alttiina värähtämään onnen ja onnettomuuden kaikkiin säveliin—. Mutta nyt minä olen väittänyt, että tämmöinen ihminen on myrkytetty ulkonaiselle elämälle. Tarkoitan, hän joka on maistanut tämmöisen olon oopiumi-unta, voi joutua kuittaamaan sen rikkaan hetken sillä, että todellinen elämä siitä hetkestä kutistuu köyhäksi hänelle.— Tietysti täytyy tunnustaa, että se, joka on elänyt syvän hetken, ei enää ole varsin sovelias tuommoiseen elämään. Se, joka on saanut nousta iäiseen silmänräpäykseen, osaako hän semmoisen jälkeen enää täydellä vakavuudella olla mukana piinaantuvassa unessa, jota ihminen tukalassa epäselvyydessä näkee syntymänsä ja kuolemansa välillä?”

    Myöhemmin Kilpi tosin toteaa:
    “Taide on siis aina epäsiveellistä. Tai jos sentään sanon oikeammin asian. Taide on aina siveellistä. Taide on aina siveellistä! Taiteen kauneushohto on aina siveyden syvyyshohtoa. Kauniiksi liikutettu sielu on siveyden pyhää värettä.”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *