Kuten todettua yritän parhaillaan toipua vasemman polveni eturistisideleikkauksesta porukoideni luona Raaseporissa. Ensimmäinen leikkauksen jälkeinen viikko on “vierähtänyt” pääasiassa levytysasennossa jalka jääpussien ympäröimänä kohoasentoon tuettuna. Paranemisen edistyminen on tuntunut tuskallisen hitaalta. Vaikka rakastankin suuresti vanhempiani, veljeäni ja koiraamme, ja tunnen jo erosta aiheutuvan ikävän, haluaisin silti palata kotiin lähemmäksi suloista arkea — ihanaa tyttöystävääni, hyviä kavereitani ja uskomattoman loistavaa työyhteisöäni.
Viikon merkittävimmät tapahtumat paranemisen kannalta osuivat eiliseen. Keräilin listan mieltäni askarruttaneista polvi- tai pikemminkin pohjekysymyksistä ja soitin lekurilleni. Kuullessani pohkeenlaajuisten mustelmien sekä pohkeeseen seistessä virtaavien nesteiden aiheuttaman jättimäisen turpoamisen kuuluvan juuri kyseisessä leikkausmenetelmässä joskus asiaan, olin äärimmäisen helpottunut. Tunsin kuinka paranemiseni eteni, epätietoisuuden karistua, useilla päivillä.
Kunnia toisen oivallisen parannuskeinon keksimisestä kuuluu äidilleni. Hän oivalsi tarjota pukukoodiksi shortsien sijasta pitkiä housuja. Pitkälahkeiset housut piilottavat mieltäalentavat leikkaushaavat ja mustelmat. Kaksi harppausta kohti parempaa yhden päivän aikana. Mahtavaa!
Kipu, sairastaminen ja paraneminen ovat yllättävän psykologisia asioita. Tunnustaessani niiden psykologisen luonteen, annan positiivisten psykologisten seikkojen edesauttaa paranemistani. Tällä tavoin saadaan rakennettua iteratiivinen paranemisprosessi. Enköhän kohta pomppaa jo kunnolla pystyyn.
