Svante Suominen

HKL loi viikonloppuna loistavat puitteet ajattelun liikkeen nautinnolle. Kontekstina toimi raitiovaunu numero 6, jolla matkustin Kaisaniemen  Aleksandriasta kohti kotia. Hain katseellani vapaata istuinparia — suomalaiseen tapaan. Ainoa moinen löytyi afrikkalaistaustaisen perheen keskeltä. Istahtaessani tumman miehen kanssa kasvotusten, huomasin, kuinka rasistit ja maahanmuuttokriitikot ovat hankaloittaneet myös minun elämääni. Miten minun tulisi kasvokkaisessa tilanteessa käyttäytyä? Tulisiko minun katsoa silmiin, välttää katsekontaktia vai mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin osoittaa neutraalispositiivista suhtautumista ulkomaalaisperäisiin helsinkiläisiin? Tunne on sama kuin esimerkiksi kehitysvammaisten kanssa.

Suomen tulisi ymmärtää monikulttuurisuuden arvokkuus. Toivon, että tulevaisuudessa omat lapseni eivät  joudu tarkkailemaan omaa käytöstään kyseisessä asiassa. Erilaisuuden tulisi olla luonnollinen asia.

Monikulttuurisuusasiaan liittyen Helsingin Sanomat uutisoi ala-astelaisen somalitytön kokemasta vääryydestä. Uutinen on herättänyt Hesarin sivuilla kuumaa keskustelua. Helsingin Sanomia kritisoidaan journalistisen otteen menettämisestä ja asian paisuttelusta. Mielestäni uutisointi voimakkaaseen sävyyn on kuitenkin aivan oikeutettua. Yksittäisen koskettavan tapauksen kautta ihmisten ajatukset voidaan suunnata yhteiskuntamme epäkohtaan. Objektiiviset tilastot rasismista eivät yksinään herätä tunteita ja keskustelua. Keskustelun herättäminen ja tarinoiden kertominen ovat kuitenkin muiden muassa R. Kuneliuksen mielestä journaismin tärkeimpiä tehtäviä. Onneksi Hesarilla on kanttia huoltaa yhteiskuntaamme.

– –

Vaikka teksti alkaakin jo paisua, joudun raportoimaan myös toisesta monikulttuurisesta tunteekkaasta viikonlopun joukkoliikennematkasta. Olin palaamassa ystäväni läksiäisistä bussilla 72. Hämeentiellä kyytiin nousi minua jurrisempi suomalainen kolmikymppinen mies, joka hakeutui istumaan saksalaisten naispuolisten ystävysten seuraan.

“Where are you from?” mies aloitti ja jatkoi: “I’m from Finland“.
Selvinpäin olevat nuoret naiset kertoivat olevensa Saksasta.
Mies kuittasi toistamalla: “I’m from Finland“.
Seuraava lause alkoikin jo tuohduttamaan mieltäni.
“What the fuck are you doing in my country?”
Naiset vastasivat opiskelevansa ja työskentelevänsä täällä sekä kehuivat pitävänsä Suomesta todella paljon.
“What the fuck are you doing in my country“, mies jatkoi. Bussin muut matkustajat alkoivat elein esittää omaa häpeää, masennusta tai pöyristyneisyyttä, kulttuuritaustastaan riippuen.

Juuri ennen Hauhon puiston pysäkkiäni tunteet kuumenivat siihen pisteeseen, että jouduin heittämään herralle kohteliaasti vastakysymyksen: “What the fuck have you ever done for this country?“